Päätänkin tämän blogin tähän.:) Nyt nautiskelen tuliaissuklaasta ja vietän viikon loman ennen koulun alkua.
maanantai 19. elokuuta 2013
Kotona
Kotona taas! Vaikka haikein mielin lähin lentokentältä, olihan se mahtavaa päästä saunaan ja syyä kunnon ruisleipää pitkästä aikaa. IFYE-kesä on siis ohi, ja olo on väsynyt mutta tyytyväinen. Hyvä reissu takana..
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Tavallista maatilan arkea
Hoksasin tuossa, että oon aika paljon kirjotellu aina vaan sillon, jos oon käyny jossain tietyssä spesiaalissa paikassa. Suurimman osan ajastahan minä oon täällä perheessä, teen kotihommia ynnä muuta. Töitä ei tosiaan oo kyllä liikaa (vähemmän ku kotona:D). Paljon oon oppinu uutta.. oikeastaan joka päivä jotakin. IFYEnä saa tietää niin paljon enemmän, ja minua kiinnostaaki enemmän luonto ja maatalous kuin kaupunkielämä. Oon oppinu, miten salaatit, sokerijuurikkaat ja pavut viljellään. Oon oppinu lypsämään lehmiä, ruokkimaan niitä ja juottaan vasikoita. Paljon pientä nippelitietoa.. maanviljelijöillä on pakko olla 7% viljelyistään luonnontilassa, ja ne saa siitä valtiolta rahaa. Maissi korjataan vasta syyskuun lopussa. Sveitsiläiset maanviljelijät omistaa paljon koneita yhdessä, ja vuorottelevat sitten. Vaihtokauppaa käydään.
Sveitsiläiset eivät syö koskaan kaurapuuroa. Perhe oliki ihan mielissään, ku tein yhtenä aamuna niille puuroa! Ne ei ollu kuullukkaan. Huomenna aattelin tehä pullaa, sitäkään nää ei oo koskaan maistanu. Pari päivää sitten maistoin näiden perinneruokaa, reclettea tai raclettea, en tiiä miten kirjoitetaan. Keitettyjä uusia perunoita, joiden päälle sulatetaan juustoa, ja lisukkeena voidaan syyä vaikka suolakurkkua, pikkumaissia, oliiveja, tatar-kastiketta ja hillosipulia. Nam! Juustoa on kyllä joka lähtöön. Useimmat niistä on vähän turhan voimakkaita suomalaiseen makuun. Nää oli ihan ihmeissään, ku sanoin, että mun lempparia on Emmental. Ne ei pidä sitä ees juustona, ku se on niin mietoa. Ja edam.. sille ne vasta nauraakin.
Päivärytmi on selkeä, ku ollaan maatilalla, tietysti. Mun ei tarvi herätä aamunavettaan, joten herään aina aamupalalle 7.30. Lounas klo 12, minkä jälkeen tunnin lepohetki. Iltapäiväruoka kl 17.30, kuudeks navettaan. Eräs päivä jäi oikeen mukavana mieleen, ku aamunavetan jälkeen kaikki lehmät laitettiin ulos siks aikaa, kun isäntä sumutti navettaan kärpäsmyrkkyä. Lehmät kirmasivat mielissään, ja saivat vielä suihkun päälle, kun satoi vettä. Sitten iltanavetassa sain lypsää. Hieman mua vielä arveluttaa lehmät, ku en vaan pääse niitten ajatusmaailmaan sisälle samalla tavalla ku hevosten. Mutta pikkuhiljaa. Lehmät on aika oman arvonsa tuntevia ja vähän arkoja uuden ihmisen suhteen. Ei niin helposti lämpeneviä.
Nyt viikonloppuna host-äiti ja isä on lomailemassa vuorilla, ja oon niitten lasten kanssa. Tänään lähetään jonnekki hienompaan ravintolaan Rheinin varrelle, ja sen jälkeen näköalatorniin (30 m korkea, ääk.).
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Zermatt
Viimeviikolla isäntäperheeni kertoi, että ne on ostanu mulle kaksi päivälippua, joilla saa matkustaa päivässä niin paljon junalla kuin kerkeää. Niinpä alettiin suunnitteleen hyvää reittiä. Näiden aiempi ifye-poika oli joskus halunnut käydä Matterhornin lähellä (sen kuva on tobblerone-suklaan kuoressa), ja ne sano, että minäki voisin lähteä sinne. Uuui! Olin ihan täpinöissäni ajatuksestakin!
Niinpä lähin sitte maanantaina aikaisin aamulla kohti Zermattia. Lyhyesti reitti oli tällainen: Stein am Rhein-Shaffhausen-Zürich-Visp-Zermatt. Tuo Visp-Zermatt -väli mentiin semmosella erikoisjunalla, joka pääsee jyrkkiäkin ylä-ja alamäkiä. Junan alla on tavallaan hampaat, joilla se "kiipeää", ja kiskojen keskellä on hampaille tarttumapintaa. Turha varmaan mainitakaan, että maisemat oli aivan uskomattomat. Vuoren rinteeltä näki hirveän kauas alaspäin, ja rinteillä oli pieniä maatiloja, jotka ruiskuttivat vuorilta valuvaa vettä pelloille. Koko matka oli oikeastaan yhtä ihastelemista. Zermatt on pikku kaupunki, joka on autoton. Sinne pääsee siis vain junalla. Se sijaitsee vuorten välissä, melko ahtaassa laaksossa. Itse kaupunki on n. 1200 m korkeudessa.
Kun pääsin Zermattiin ja hostellikin löytyi, lähin saman tien oottamaan junaa Gornergrattiin. Se on vuori, jonka päälle pääsee samanlaisella junalla. Nyt rinteet oli tietysti paljo jyrkemmät. Gornergratt oli kans huikea! Se on tähän mennessä korkein paikka, missä oon ollu, n. 3120 m. Tuon korkeuden kyllä tunsin jo kropassa. Porukkaa oli kyllä sakeanaan, mutta en antanu sen häiritä. Tuonne pitää kyllä päästä uudestaan joskus, ja mennä sinne kävellen. Nyt ei ollut aikaa.. olis tarvinnu yhen päivän lisää.
Illalla, kun olin tullut vuorelta alas ja syönyt illallisen hostellissa, lähin käveleskelemään kaupunkiin ja vähän kauemmas pois kaupungin vilinästä. Pikku kaupat ynnä muut on tosi mielenkiintoisia, mutta mää oon aika äkkiä ne nähny. Kirjottelin kaikessa rauhassa päiväkirjaa kirkon takana hautuumaalla. Hautausmaa oli siitä erikoinen, että sinne on haudattu kiipeilijöitä, jotka on kuollu Matterhornilla tai Gingregratilla. Vuori ei tosiaan oo mikään helppo paikka, ja kyllä minä aika paljon arvostan niitä jotka sinne lähtee seikkailemaan ja oikeasti kiipeämään kallion seinämää ylös, henkensä kaupalla tosiaanki. No, se oli mukava istuskelupaikka, siitä näki ku ihmiset käveli ohi, ravintolassa ihmiset jutteli ja kokki pyöri kuin väkkärä keittiössään. En enää yhtään ihmettele, miks niin monet kokit on niin hyvässä kunnossa! Ja edessä virtas joki, mikä peitti suurimman osan kaupungin äänistä.
On tosi mukavaa matkustaa yksin! On enempi tilaa omille ajatuksille, ja saa mennä ihan oman pään mukaan. Ja koko ajan ympärillä puhutaan vierasta kieltä, mikään ei "häiritse". Tää tais kyllä olla ensimmäinen kerta, kun oon yksin kauempana reissussa. Mahtava tunne! Mutta toisaalta, jaettu ilo on kyllä kaksinkertainen. Ei sitä oikein yksin kehtaa hihkua innostuksesta tai mitään. Välillä piti oikeen pyyhkästä virne pois kasvoilta, ettei vaikuttais täysin pöllöltä, varsinki siellä vuoristossa. Toisaalta, ihmiset varmaan ymmärtää.
Matterhorn tiistai-aamuna.
Luzern.
No tiistaina sitten starttasin aamusta kohti Luzernia. Se on aika suuri kaupunki, ihan hieno paikka. Mutta parasta tais olla kuitekin sinne matkustaminen junalla. Menin koko matkan laaksossa, vuorten välissä. Juna meni hiljaa, ja pysähty varmaan sata kertaa joka ikiselle tuppukylälle. Göshenen, pikkukylä jossa vaihoin junaa, oli myös tosi ahtaassa laaksossa, eikä siellä näkyny paljon ketään. Luzernissa en jaksanu kauaa pyöriä, kun oli älyttömän kuuma. Ja reppu selässä kaupassa hikisenä kierteleminen ei oo mulle suurinta huvia. Hauskinta oli, kun kiinalainen mies kysyi oktaavia korkeammalla äänellä että cän juu teik a pikture of mii? Tottahan toki voin. Vaatekaupoista kiinnostuneelle voin suositella tätä kaupunkia, mutta minä en tosiaan jaksanu innostua.. Niinpä kahvikupin ja croissantin (arvatkaa oliko vaikea lausua tuota sanaa tilatessa!) jälkeen painelin takaisin asemalle, olin paikalla sattumalta minuuttia ennen kuin juna lähti Zürichiin, ja istahin täpösentäynnä olevaan työmatkajunaan. Kaikki luki sanomalehteä!
Ja sitten ei tapahtunutkaan mitään erikoista, Zürichissa vaihoin taas junaa Shaffhauseniin, ja sieltä taas bussilla Ramseniin. Perhe oli vastassa, ja oli kyllä ihana tulla "kotiin". Ne oli ihan kateellisia, kun näki mun kuvia, ja tosi mielissään että olin nauttnut reissusta. On kuulemma harvinaista, että näkee Matterhornin kokonaan, koska se on usein pilvien peitossa. Täällä on sanonta, että sen näyttäytyy vain enkeleille. Eli onni oli matkassa koko reissun ajan. Olin koko ajan edellä myrskyä, joka on koetellut koko maata tiistain ajan!
Tulipas tekstiä, vaikka en ees kaikkea kirjottanu. Mutta kaikenkaikkiaan olo on erittäin onnellinen, vähän epätodellinenkin. Mulla ei olis voinu olla parempi tuuri isäntäperheiden suhteen! Varsinki tää jälkimmäinen on aivan yli-ihana! Enää on puoltoista viikkoa jäljellä, nyt nautin näistä viimeisistä päivistä! Tänään on onneksi ihan tavallinen päivä. Parin tunnin päästä pääsen navettaan taas. Lehmät on kivoja!
Niinpä lähin sitte maanantaina aikaisin aamulla kohti Zermattia. Lyhyesti reitti oli tällainen: Stein am Rhein-Shaffhausen-Zürich-Visp-Zermatt. Tuo Visp-Zermatt -väli mentiin semmosella erikoisjunalla, joka pääsee jyrkkiäkin ylä-ja alamäkiä. Junan alla on tavallaan hampaat, joilla se "kiipeää", ja kiskojen keskellä on hampaille tarttumapintaa. Turha varmaan mainitakaan, että maisemat oli aivan uskomattomat. Vuoren rinteeltä näki hirveän kauas alaspäin, ja rinteillä oli pieniä maatiloja, jotka ruiskuttivat vuorilta valuvaa vettä pelloille. Koko matka oli oikeastaan yhtä ihastelemista. Zermatt on pikku kaupunki, joka on autoton. Sinne pääsee siis vain junalla. Se sijaitsee vuorten välissä, melko ahtaassa laaksossa. Itse kaupunki on n. 1200 m korkeudessa.
Kun pääsin Zermattiin ja hostellikin löytyi, lähin saman tien oottamaan junaa Gornergrattiin. Se on vuori, jonka päälle pääsee samanlaisella junalla. Nyt rinteet oli tietysti paljo jyrkemmät. Gornergratt oli kans huikea! Se on tähän mennessä korkein paikka, missä oon ollu, n. 3120 m. Tuon korkeuden kyllä tunsin jo kropassa. Porukkaa oli kyllä sakeanaan, mutta en antanu sen häiritä. Tuonne pitää kyllä päästä uudestaan joskus, ja mennä sinne kävellen. Nyt ei ollut aikaa.. olis tarvinnu yhen päivän lisää.
Illalla, kun olin tullut vuorelta alas ja syönyt illallisen hostellissa, lähin käveleskelemään kaupunkiin ja vähän kauemmas pois kaupungin vilinästä. Pikku kaupat ynnä muut on tosi mielenkiintoisia, mutta mää oon aika äkkiä ne nähny. Kirjottelin kaikessa rauhassa päiväkirjaa kirkon takana hautuumaalla. Hautausmaa oli siitä erikoinen, että sinne on haudattu kiipeilijöitä, jotka on kuollu Matterhornilla tai Gingregratilla. Vuori ei tosiaan oo mikään helppo paikka, ja kyllä minä aika paljon arvostan niitä jotka sinne lähtee seikkailemaan ja oikeasti kiipeämään kallion seinämää ylös, henkensä kaupalla tosiaanki. No, se oli mukava istuskelupaikka, siitä näki ku ihmiset käveli ohi, ravintolassa ihmiset jutteli ja kokki pyöri kuin väkkärä keittiössään. En enää yhtään ihmettele, miks niin monet kokit on niin hyvässä kunnossa! Ja edessä virtas joki, mikä peitti suurimman osan kaupungin äänistä.
On tosi mukavaa matkustaa yksin! On enempi tilaa omille ajatuksille, ja saa mennä ihan oman pään mukaan. Ja koko ajan ympärillä puhutaan vierasta kieltä, mikään ei "häiritse". Tää tais kyllä olla ensimmäinen kerta, kun oon yksin kauempana reissussa. Mahtava tunne! Mutta toisaalta, jaettu ilo on kyllä kaksinkertainen. Ei sitä oikein yksin kehtaa hihkua innostuksesta tai mitään. Välillä piti oikeen pyyhkästä virne pois kasvoilta, ettei vaikuttais täysin pöllöltä, varsinki siellä vuoristossa. Toisaalta, ihmiset varmaan ymmärtää.
No tiistaina sitten starttasin aamusta kohti Luzernia. Se on aika suuri kaupunki, ihan hieno paikka. Mutta parasta tais olla kuitekin sinne matkustaminen junalla. Menin koko matkan laaksossa, vuorten välissä. Juna meni hiljaa, ja pysähty varmaan sata kertaa joka ikiselle tuppukylälle. Göshenen, pikkukylä jossa vaihoin junaa, oli myös tosi ahtaassa laaksossa, eikä siellä näkyny paljon ketään. Luzernissa en jaksanu kauaa pyöriä, kun oli älyttömän kuuma. Ja reppu selässä kaupassa hikisenä kierteleminen ei oo mulle suurinta huvia. Hauskinta oli, kun kiinalainen mies kysyi oktaavia korkeammalla äänellä että cän juu teik a pikture of mii? Tottahan toki voin. Vaatekaupoista kiinnostuneelle voin suositella tätä kaupunkia, mutta minä en tosiaan jaksanu innostua.. Niinpä kahvikupin ja croissantin (arvatkaa oliko vaikea lausua tuota sanaa tilatessa!) jälkeen painelin takaisin asemalle, olin paikalla sattumalta minuuttia ennen kuin juna lähti Zürichiin, ja istahin täpösentäynnä olevaan työmatkajunaan. Kaikki luki sanomalehteä!
Ja sitten ei tapahtunutkaan mitään erikoista, Zürichissa vaihoin taas junaa Shaffhauseniin, ja sieltä taas bussilla Ramseniin. Perhe oli vastassa, ja oli kyllä ihana tulla "kotiin". Ne oli ihan kateellisia, kun näki mun kuvia, ja tosi mielissään että olin nauttnut reissusta. On kuulemma harvinaista, että näkee Matterhornin kokonaan, koska se on usein pilvien peitossa. Täällä on sanonta, että sen näyttäytyy vain enkeleille. Eli onni oli matkassa koko reissun ajan. Olin koko ajan edellä myrskyä, joka on koetellut koko maata tiistain ajan!
Tulipas tekstiä, vaikka en ees kaikkea kirjottanu. Mutta kaikenkaikkiaan olo on erittäin onnellinen, vähän epätodellinenkin. Mulla ei olis voinu olla parempi tuuri isäntäperheiden suhteen! Varsinki tää jälkimmäinen on aivan yli-ihana! Enää on puoltoista viikkoa jäljellä, nyt nautin näistä viimeisistä päivistä! Tänään on onneksi ihan tavallinen päivä. Parin tunnin päästä pääsen navettaan taas. Lehmät on kivoja!
torstai 1. elokuuta 2013
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
Viimeinen viikko Goldingenissa
Päiväajelelulla viimeisen viikon kunniaksi. Kirkko vuorella.
Nää kuvat on Säntikseltä, jossa käytiin mun viimeisenä päivänä ensimmäisessä perheessä. Vuori oli 2502 m korkea, ja mentiin sinne siis semmosella kopilla vaijereita pitkin. Ihan mieletöntä! Minä olisin voinu olla siellä pidempäänkin.. Sieltä näkyi kauas. Oli tilaa! Taitaa olla, että pitää joskus mennä uuestaan, mutta kävellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)